tiistai 5. lokakuuta 2010

Miten hypervanhemman lapsesta tuli slow-aikuinen

Harmi, että tämä Carl Honorén luotsaama ohjelma hypervanhemmuudesta juuri poistui Ylen Areenalta. Satuin katsomaan ohjelman, ja touhu tuntui kovin tutulta. Sitä väitettä, että Honorén nimeämä hypervanhemmuus olisi uusi ilmiö en ollenkaan usko. Omasta kokemuksesta voin näet kertoa, että kyseisen vanhemmuustyylin pioneerit olivat täydessä vauhdissa jo 70-luvulla.
Monella tavalla lahjakas ja aikaansa edellä oleva isäni oli lukenut edistyksellisimmät kasvatusoppaat ja päättänyt tehdä minun kanssani kaiken juuri oikein. Syntymästäni asti isä (ammatiltaan englanninopettaja) kommunikoi kanssani vain englannin kielellä, sillä kieli oli saatava täydellisesti haltuun ennen viisivuotiaana alkavaa englantilaista koulua.

Englannin tultua natiivikuntoon isä siirtyi ranskaan. Jostain hän oli lukenut aivotutkimuksen, jonka mukaan oppiminen on tehokkainta nukahtamista edeltävässä puolivalvetilassa.Vuosikausia nukahdin siis avokelanauhoilla pyörivän ranskankurssin lörpötykseen. Kun tuli tutkimuksia siitä, että barokkimusiikin tasainen sointi tukee oppimista, isä nauhoitti minulle erillisiä Bach/Vivaldi- oppimiskasetteja, joita oli määrä soittaa kokeisiin luvun taustalla.

Musiikkiopistoputki tuli luonnollisestikin käytyä läpi soittimena piano, viulu ja myöhemmin laulu. Paljon aikaa isä pisti kohdallani kärsivällisesti sekä viulunsoiton että matematiikan opetukseen.
Multilahjakas, seitsemää kieltä hallitseva isäni oli myös perehtynyt mm. pikalukemiseen, pika-opiskeluun, sekä (elämän eri suoritustasoja edistäviin) vitamiineihin ja hivenaineisiin. Isällä oli sekä sambayhtye että mustalaismusiikkia soittava kokoonpano ja kodissamme soivat kaikkien mahdollisten maailman musiikkikulttuurien levyt. Isän tyttönä menin joka juttuun innolla mukaan.
Isän tarkoitusperät olivat kovin hyvät: minusta piti tulla uusi, kansainvälinen ihminen, jolle olisi pedattu ”kaikki mahdollisuudet”. Mutta mihin nämä mahdollisuuteni sitten käytin? Pyrkimällä aikuisena kaikin voimin ei-suorittavaan slow-elämään.
Matkustelukaan ei, koko lapsuuden matkustelun ja kansainvälistämisen jälkeen enää kiinnosta. Siskostakin tuli muuten taiteilija, joka ei ole ”oikeista töistä” ikinä perustanut.
Koska vauvasta asti aloitettuun suorittamiseen väsyy viimeistään nuorena aikuisena, ja koska maailman sivu nuoret ovat halunneet elää täsmälleen päinvastoin kuin omat vanhempansa uskon tämän hetken hypervanhemmuudella olevan herkulliset seuraukset. Hypervanhempien  ansiosta meillä tulee olemaan tulevaisuudessa paljon nuoria aikuisia, joille suurin arvo tulee mitä luultavimmin olemaan kiireettömyys ja rento elämä.

Isä on kertonut ylpeänä, miten jo pikkuruisena huhuilin täydellisellä brittiaksentilla ”Daddy, hand!!” käteni juututtua pinnasängyn pinnojen väliin.

4 kommenttia:

  1. Miten osuva kirjoitus! Itse olen miettinyt juuri viime päivinä sitä johtuuko nykyinen kiinnostukseni slow-elämään siitä että lapsuuteni 80-luvulla oli kaikkea muuta kuin slowta, ja kyllähän sillä varmasti yhteys on.

    Toimiikohan tämä sitten toisinkinpäin niin että meidän slow-vanhempien lapsista tulee aikuisina hypervanhempia? Toivottavasti ei :)

    VastaaPoista
  2. Luulenpa että, kun 2000-luvulla syntyneet ovat itse vanhempia voivat he ollakin hyper-jotakin, mutta eivät kulutushysteriassa...ehkäpä hyperherkkiä aistimaan tunnetiloja, hyperhyviä ratkaisemaan ympäristöongelmat, hyperhelliä kaikelle elolliselle (ja elottomalle). Hope !

    VastaaPoista
  3. Huh! ;)

    Kiva löytää tänne, jään seuraamaan! Jotenkin tunnistan itseni luonnehdinnastasi.... ;D

    VastaaPoista
  4. Oho..olipas sinulla erikoinen lapsuus! Minunkin vanhempani olivat aikoinaan monessa mukana ja tavoitteet hivelivät välillä taivaita, myös haaveet minun tulevaisuuden urastani olivat heillä suuria...Nythän on näin... että kävi niin... että minäkin rakastan aikamoisen pientä ja yksinkertaista elämää!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.